Koristekasvien lajikenimet ja niiden rekisteröintiLajikenimen antamisessa on omat niksinsä. Sekaannusten välttämiseksi nimi tulisi rekisteröidä ja lajike kuvata ja kuvaus julkaista. Näin tieto säilyy jälkipolvillekin eikä rekisteröityä nimeä voida koskaan virallisesti antaa toiselle saman suvun edustajalle.Uusia kasvilajikkeita syntyy varsinaisen risteytysjalostuksen kautta ja löytöinä luonnosta tai taimistojen lisäysaineistosta. Jotta tällainen kasvi voidaan hyväksyä lajikkeeksi, sen on erotuttava muista lajikkeista, kasvuston on oltava yhtenäinen ja ominaisuuksiltaan pysyvä. Ero muihin voi olla morfologinen (kukan väri, lehden muoto), fysiologinen (talven- tai taudinkestävyys) tai vaikkapa kemiallinen (tuoksu). Lajikkeelle annettava nimi kirjoitetaan lajinimen perään yksinkertaisin lainausmerkein varustettuna kaikki sanat isolla alkukirjaimella. Lajikkeen lisääjällä ja myyjällä on velvollisuus käyttää tätä nimeä, mutta myös nimeäjällä on “vapaaehtoinen” velvollisuus rekisteröidä nimi, vaikkei mikään laki siihen velvoita eikä rangaistuksia jaeta. Velvollisuus perustuu kansainvälisiin viljelykasvien nimistösääntöihin. Tämän kirjoituksen on tarkoitus selvittää, mitä 175-sivuinen “International Code of Nomenclature for Cultivated Plants” kertoo lajikkeiden nimeämisestä ja nimien rekisteröinnistä. Suomessakin on törmätty niihin ongelmiin, joita nimistösäännösten laatijat ja rekisterin pitäjät yrittävät ehkäistä. Kymmenisen vuotta sitten aloitetun KESKAS-projektin eräänä tavoitteena oli selvittää kasvien aitoutta ja niiden nimistön oikeellisuutta. Nimistösekaannuksia aiheuttaa rekisteröimättömyyden lisäksi se, että osa lajikenimistä on ajan myötä jäänyt pois taimistojen luetteloista.
Osa lajikkeen nimeä koskevista kansainvälisistä säännöistä on kirjattu meilläkin lakiin (Laki kasvinjalostajan oikeudesta 1992). Sen mukaan lajike tulee voida erottaa muista nimen perusteella eikä lajikenimi saa muodostua pelkästään numeroista, ei johtaa yleisöä harhaan, ei olla lain, yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastainen, ei olla sekoitettavissa saman tai lähisukuisen kasvilajin lajikkeen nimeen eikä tavaramerkkiin, nimeen, toiminimeen tai muuhun tunnusmerkkiin. Kansainväliset ohjeet sallivat nimessä olevan korkeintaan 30 kirjainta tai 10 tavua. Nimi ei saa muodostua pelkistä adjektiiveistä eivätkä adjektiivit saa liioitella kasvin ominaisuuksia. Kasvien nimet eivät kelpaa lajikenimiksi, ainakaan nimen viimeiseksi osaksi. Esimerkiksi vanhoista omenannimistä ‘Lepaan Meloni’ ei nykyisin menisi läpi. Lajikkeita on perinteisesti nimetty ihmisten mukaan, joko pelkällä etunimellä tai sukunimi ja tittelikin mukaan lukien (‘Johtaja Rikala’). Erittäin suosittuja ovat jalostajien vaimot, äidit ja tyttäret sekä julkisuuden henkilöt. Muita paljon käytettyjä ovat kuvailevat nimet, joita on etenkin marjoilla ja hedelmillä (‘Syysjuovikas’, ‘Hinnonmäen Keltainen’). Tällaiset ovatkin hyvin käyttökelpoisia. Joskus nimen näkee kirjoitetun tavallisiin, kaksinkertaisiin sulkumerkkeihin. Tällöin on kyseessä työnimi, joita käytetään esim. KESKAS-projektin yhteydessä löytyneistä vanhoista, kestävistä kasveista tai jalostusohjelmissa ennen lopullista lajikevalintaa ja nimeämistä. Tällaisista kasveista on usein olemassa vain yksi yksilö. Työnimi on annettu vaikkapa löytöpaikan mukaan, kuten ruusut “Linnanmäki” ja “Hesperia”. Tarkan salapoliisityön tuloksena ne osoittautuisivat melko varmasti jonkin vanhan lajikkeen edustajiksi. Lajikenimien kääntäminen kielestä toiseen ei ole nykyään sallittua. Käännökset sallitaan vain ns. ryhmänimissä, joita voidaan antaa samankaltaisten lajikkeiden muodostamille ryhmille. Ryhmien nimeämisessä noudatetaan lajikenimien sääntöjä muutamin poikkeuksin. Käännössäännön poikkeuksena lajikenimissä sallitaan esimerkiksi kyrillisin aakkosin tai japanilaisin kirjoitusmerkein kirjoitettavien nimien translitterointi eli kirjoittaminen latinalaisin aakkosin ääntämisasun muuttumatta. Lajikenimen katsotaan olevan virallisesti voimassa vasta sitten, kun lajikekuvaus on painettuna julkaistu. Tämän jälkeen nimeä ei voi enää muuttaa, ja se voidaan merkitä hyväksytyksi sukukohtaiseen rekisteriin. Yleensä nimimuutokset ovat mahdollisia vain “taakse päin” eli sellaisissa tapauksissa, joissa kasvin todetaan olevan identtinen jonkin jo olemassa olevan lajikkeen kanssa. Sen voidaan silloin katsoa kuuluvan jo olemassa olevaan lajikkeeseen.
Lajikekuvaus nimineen julkaistaan painettuna mielellään jossain alan lehdessä. Suomen kieli on täysin tasa-arvoinen maailman muiden kielten kanssa tässä suhteessa. Meillä on useampiakin lehtiä, joissa lajikekuvauksen voi julkaista, mutta sanomalehtiuutinen tai moniste aiheesta ei riitä. Lopuksi otetaan yhteyttä kyseessä olevan lajin rekisteriin. Sieltä saa rekisteröintikaavakkeen. Kasvin yksityiskohtaista kuvausta ei periaatteessa tarvitse tehdä uudelleen vaan viittaus siihen julkaisuun, jossa lajike on ensimmäisen kerran kuvattu, riittää. Jotkin rekisterit saattavat hoitaa julkaisemisenkin, mutta se ei kuulu niiden velvollisuuksiin. Rekisterilomakkeeseen voidaan kirjata myös kaikki lajikkeen syntyyn vaikuttaneet henkilöt, kuten risteyttäjä, jalostusaineiston kasvattaja, nimen antaja, kauppaanlaskija ja rekisteröijä sekä mahdolliset patentit, tuotemerkit, testaukset, jalostajanoikeudet sekä lajikkeen saamat palkinnot. Rekisteröinti sukukohtaiseen IRA-rekisteriin on joko ilmaista tai siitä peritään muodollinen maksu. Suuntaus on maksuttomuuteen ja vaivattomuuteen päin. IRA-rekisteröinti ei kuitenkaan tuo jalostajalle yksinoikeutta lajikkeen lisäämiseen ja myymiseen, vaan tällaiset oikeudet on erikseen haettava kansainväliseltä kasvinjalostajanoikeusjärjestöltä UPOV:ilta (Union Internationale pour la Protection des Obtentions Végétales).
Ensimmäisenä alppiruusuista laskettiin kauppaan pieni, punakukkainen ‘Elviira’, joka sai nimensä jalostaja Marjatta Uosukaisen isoäidin mukaan. Vaikka nimi kuullostaakin kovin kotoiselta, yhdellä iillä kirjoitettuna se on varsin kansainvälinen - ja näin ollen joku muu ehti ensin rekisteröidä samannimisen alppiruusun. Nimeä saa kuitenkin käyttää, mutta sitä ei voi rekisteröidä. Uosukaisen äiti Hellikki sen sijaan sai nimikkorhodonsa ilman ongelmia, samoin helsinkiläinen Haagan kaupunginosa siellä sijaitsevan alppiruusupuiston mukaan. Vuonna 1990 laskettiin kauppaan myös kolme sellaista alppiruusulajiketta, jotka näkyvät esiintyvän taimistojen hinnastoissa milloin milläkin nimellä. Helsingin yliopiston nimikkokasvi julkistettiin yliopiston täyttäessä 350 vuotta, ja sille suunniteltiin juhlallista, yliopistotyylistä nimeä “Universitas Helsingiensis 350”, joka latinansa takia on sääntöjen vastainen. Sen nimeksi tuli sitten ‘Helsinki University’, jota valitettavasti näkee joskus suomeksi ja ruotsiksi käännettynä. Jalostustyössä koko ajan mukana olleen kasvinjalostuksen professorin P.M.A. Tigerstedtin nimen Marjatta Uosukainen halusi Petterin omalle suosikkialppiruusulle. Rekisteröinnin aikaan olivat voimassa vuoden 1980 nimistösäännöt, joiden mukaan nimessä sai olla korkeintaan kolme sanaa (lyhennekin lasketaan sanaksi). Rhododendron-rekisteri ei siis ‘P.M.A. Tigerstedt’ -nimeä hyväksynyt, joten nimi muutettiin muotoon ‘Peter Tigerstedt’. Samoihin aikoihin lajikkeelle haettiin jalostajanoikeussuojaa UPOV:sta. Siellä nimi ‘P.M.A. Tigerstedt’ tuli hyväksytyksi. Nykyisten vuoden 1995 sääntöjen mukaan se kelpaisi myös sukukohtaiseen rekisteriin. UPOV-rekisteröinnin nimet ovat automaattisesti voimassa, vaikka sukurekisterien ylläpitäjät eivät pidäkään siitä, että sääntöjen vastaiset nimet ja nimien päällekkäisyydet menevät UPOV:ssa läpi. Käytettäköön siis tästä kasvista nimeä ‘P.M.A. Tigerstedt’. Oman ongelmansa aiheutti myös alppiruusulajikkeistamme talvenkestävin, Mikkelinkin ennätyspakkasissa kestäväksi osoittautunut lajike. Sille toivottiin tämän kaupungin ruotsinkielistä nimeä ‘St. Michel’ sen kansainvälisesti helpomman äännettävyyden takia. UPOV-rekisteri olisi hyväksynyt sen muodossa ‘Saint Michel’; Rhododendron-suvun rekisteri katsoi nimen olevan liian samanlainen kuin olemassa olevan ‘St. Michael’. Olkoonkin Mikkelin kaupunki saanut nimensä arkkienkelin mukaan, kasvi haluttiin nimetä kaupungin mukaan, samassa kirjoitusasussa. Niinpä nimeksi ehdotettiin supisuomalaista ‘Mikkeliä’. Viime kesänä kysyin Rhododendron-rekisteristä, mikä nimi heillä siellä tälle alppiruusulle on: sekä ‘St. Michel’ (yksiselitteiset lyhenteet kelpaavat taas) että ‘Saint Michel’. ‘Mikkeli’-muodosta eivät olleet kuulleetkaan, mutta kirjasivat ylös kerrottuani, että sitäkin nimeä täällä ja USA:ssa käytetään. Myöhemmin 1990-luvulla on nimetty vielä kaksi uutta kotimaista alppiruusua: ‘Pohjolan Tytär’ on itse asiassa ihan virallisesti ‘Pohjola’s Daughter’; naapurimaissa on käytössä myös skandinaavisia käännöksiä. ‘Kullervoa’ ei taida vielä myymälöistä löytyä.
teksti: Anu Väinölä, Kasvibiologian laitos, PL 27, 00014 Helsingin yliopisto Kirjoitus on julkaistu Viherympäristö 3/1998:58-60.
|